Facebookissa törmäsin haasteeseen, jossa haluttiin valkoisten lukijoiden nostavan esiin myös ei-valkoista kirjallisuutta. Tämä herätti pohtimaan lukemieni kirjojen valkoisuutta.
Ajattelin (kiitos oivallisen Näkymättömät naiset -kirjan!), että ensimmäinen askel on tietää, joten laskin vähän numeroita kahden ja puolen vuoden aikana lukemistani kirjoista, eli vuoden 2018 alusta kesäkuun 2020 alkuun.
Olen lukenut tässä ajassa noin 400 kirjaa, joista 31 eli 8 % on ollut ei-valkoisten ihmisten kirjoittamia. Kovin on siis pieni prosentti!
Minua kiinnosti myös kirjojen alkuperä, johon tein tällaisen jaottelun: kotimaiset, angloamerikkalaiset, eurooppalaiset ja muu maailma. Tämä on se jaottelu, joka minua oikeastaan tässä kohtaa kiinnostaa, ja joka tarkoituksiani palvelee; jollekulle muulle mielekäs jaottelu voi olla joku muu.
Lukemistani kirjoista kotimaisia oli yli puolet, 53 %. Kakkosena tuli angloamerikkalainen alue 29 %, kolmosena Eurooppa 13 % ja lopuksi koko muu maailma 5 %. Tässäkin muun maailman siivu on alueen kokoon verrattuna kovin pieni.
Voisihan tämä lukemiseni siis monipuolisempaakin olla. Kuitenkin siinä missä naisten kirjoittamien kirjojen lukemisen lisääminen oli helppoa (tuona samana aikana lukemistani kirjoista noin 75 % oli naisten kirjoittamia), tämä ei ole niin helppo asia. Tähän sisältyy monia tekijöitä, jotka liittyvät identiteettiin ja toisaalta siihen, mihin haluaa rajallista aikaansa käyttää.
Kotimaisten kirjojen osuus lukemastani tulee väistämättä olemaan korkea, koska minulle on tärkeää lukea kotimaisia kirjoja ja vain kotimaiset kirjat voivat lopulta kertoa vaikkapa minun nuoruudestani. Toki kotimaisten 1990-luvulla eletystä nuoruudesta kertovien kirjojen ryhmän sisällä voi ja pitää lukea niin monenlaisia ääniä kuin on mahdollista.
Toisaalta haluaisin vähentää tuota hyvin hegemonista angloamerikkalaisen kirjallisuuden osuutta ja nostaa toisaalta eurooppalaisen kirjallisuuden, toisaalta maailmankirjallisuuden osuutta. Olen näissä pitkälti käännösten varassa (myös omasta halustani, koska haluan tukea käännöskirjallisuutta, sillä se on korvaamattoman arvokasta), joten se rajoittaa jonkin verran sitä, minkä verran voin esimerkiksi afrikkalaista ja aasialaista kirjallisuutta lukea.
En myöskään halua lukea jokaista suomeksi julkaistua afrikkalaistaustaista kirjaa vain taustansa vuoksi, aiheesta riippumatta, siihen minun aikani on lopulta liian kallista; haluan pitäytyä kirjoissa, jotka ovat muutenkin kiinnostavia. Mielenkiintoni ulottuvat onneksi moniin suuntiin.
Toisaalta valkoinen amerikkalainen kirjailijakin voi sanoa jotain arvokasta, eikä toisaalta kaiken luetun kirjallisuuden tarvitse palvella jotain ylevää tavoitetta, raskasta sekin olisi. Mutta ensimmäinen askel on tiedostaa ja olen kyllä ihan tietoisesti poiminut luettavaksi monenlaisia erilaisia ääniä, koska se on toisaalta hieno juttu, jota kirjallisuudesta voi saada. Lukujen valossa lukemieni kirjojen moniäänisyydessä olisi vielä parannettavaa.
Ei-valkoisia kirjasuosituksia
Suosittelen loppuun joitain parin viime vuoden aikana lukemiani kirjoja, joiden kirjoittaja ei ole valkoinen:
Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois – Lapsettomuuden traumaa 1980-luvun lopun Nigeriassa, jossa paine lasten saamiseen on kova ja ratkaisutkin mielenkiintoisia: suku tyrkkää miehelle toisen, toivottavasti ensimmäistä hedelmällisemmän vaimon.
Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku – Taitavasti tehty science fiction -kirja, jossa sukupolvialuksella asiat ovat tavalliseen tapaan vinksallaan ja luvassa on vielä käännöksiä huonompaan.
Kishwar Desai: Pimeyden lapset – Tyttölasten kovaa kohtaloa Intiassa, koko perheensä murhaamisesta epäilty tyttö ja tätä puolustava vapaaehtoinen rooleihin sopimaton sosiaalityöntekijä.
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo – Afrikkalainen tarina, jossa pääosassa on David Livingstone, joskin pääasiassa kuolleena. Kirja kertoo Livingstonen viimeisestä matkasta, kun palvelijat ja kantajat tuovat isäntänsä ruumiin sisämaasta takaisin rannikolle. Kolonialistinen aihe, mutta hieno näkökulma.
Elizabeth Acevedo: Runoilija X – Lavarunouden iskevyyttä tavoittava säeromaani, jossa afrolatinalaiselle nuorelle naiselle toisaalta avautuu hienoja mahdollisuuksia, mutta toisaalta painetaan maahan katolisella uskonnollisuudella.
Kim Thúy: Ru – Autofiktiivinen teos vietnamilaisten venepakolaisten elämästä niin ennen kuin jälkeen pakolaiseksi joutumisen, miten yltäkylläinen yläluokkaisuus Vietnamissa vaihtuu kovan työn täyttämäksi elämäksi Kanadassa.
Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa – Kiinalaisamerikkalainen perhe 1970-luvun Yhdysvalloissa. Amerikkalaiselle äidille tärkeää on, että lapset saavuttavat suuria asioita, kiinalaiselle isälle on tärkeää, että lapset sopeutuvat täydellisesti amerikkalaisten joukkoon.
Gaël Faye: Pienen pieni maa – Ruandan kansanmurha tuli Suomessakin tutuksi 1990-luvulla. Tässä kirjassa tarjotaan konfliktiin näkökulma naapurimaa Burundista, jossa elämä Ruandasta paenneen tutsin ja ranskalaisen lapselle on huoletonta, kunnes ei enää ole.